Koska me ei olla enää me

Me elettiin vuotta 2008. Se elokuinen päivä jonka numeroa tai viikonpäivää en edes muista. Siitä asti ollaan tunnettu. Ensin vähän vähemmän, sitten aika todella paljon enemmän, nyt taas... Tuntuu kun oltaisiin siinä elokuisessa päivässä, ryhmäytymässä seitsemännellä luokalla liikuntasalissa täysin vieraiden ihmisten joukossa. En tunne sua enää. Ei olla enää me.

Nyt on vaan sinä.
Ja nyt on vaan minä.

Tiedettii toistemme jutut perin pohjin. Aina. Ei tarvinut miettiä mitä toinen ajatteli kun sen näki jo kaukaa. Ei tarvinut miettiä huomaako joku muu, ei huomannut, tai ainakaan tajunnut.

Sulla on aina ollut omat haaveet. Ja omat vaikeudet... Ja niistä ei oo koskaan päästy pois eikä paljon etenemäänkään. Musta tuntuu että edelleen eletään sitä samaa ysiluokkalaisten päivää jolloin tulit pyytämään mut sun kanssa terveydenhoitajalle, koska tiesinhän kaikkea mitä et uskaltanut itse yksinäsi kertoa ja kaipasit apua. Nyt avun kaipuu on vain muuttunut. Siitä piikitellään. Siitä valitetaan. Siitä muistutellaan syyttävästi. Ei se oo enää avunpyyntöä. Se on jotain aivan muuta.

Mullakin on edelleen omat toiveet ja haaveet. Niistä muutamia on jo toteutunut ja tunnen eläväni ja olevani onnellisen ja hyvän tukevan pohjan päällä. Vaikka elämäni onkin vielä hyvinkin edessä ja sinunkin, niin pelkään joka sekuntti että sun on jo eletty. Ettei sulla ole enää mitään edessä, kaikki vaan takana. Ja olen vihanen. Ilkeä. Epäkiitollinen siitä kaikesta jota olen sulta saanut. Koska tunnen että ei mun kuulu olla siitä kiitollinen, koska ei sunkaan elämä paremmaksi ole mun ansioista muuttunut. Ehkä huonommaksi.

Mutta miksi!? Sitä en tosiaan tiedä.

Olen niin onnellinen paskiainen sinulle että hävettää. Mutta koska en halua esittää muuta. En halua olla onneton, koska sä olet. Haluaisin olla esimerkki. Että hyvääkin on. Mutta et nää sitä koskaan niin. Näät vaan kaiken tasaisen harmaana, etkä välitä siitä kuinka jollain tässä maailmassa voi olla hyväkin olla. Mua ei kiinnosta politiikka eikä muutkaan isot asiat, saat hoitaa sen puolen aivan itseksesi. Mua myös häiritsee onnettomat asiat, koska ei mun elämässä ole isoja vääryyksiä. Jos tukka ei värjäänny tai sukat on keskellä lattiaa niin mulle se on sama asia kun sulle se että sun puol elämää haluama heppa ei nyt pääsekään sun luo. Mutta niin se vaan menee. Ihmisillä on eri arvot. Ja sille ei voi mitään.

Voisin kihistä kiukustani ja haukkua sut pataluhaksi mutta en halua. Se on turhaa. Koska niin sä sanoisit mustakin. Sen takia että en nää sua enää niin usein. Ja miksikö en?

Koska me ei olla enää me.